Turhaan maanantai-iltana tuskailin ensimmäistä puheterapiakäyntiä. Nyt se on ohi.
Me saatiin poikien kanssa mun sisko heittämään meidät pelipaikoille ennen kolmea, isimies kun tuli suoraan töistä, eikä olisi kerennyt millään hakemaan meitä.
Alunperin vähän pohdin, josko oltais kävelty poikien kanssa sinne, mutta voin kuvitella, kuinka kiukkuinen hra 3vee olisi ollut, kun aikalailla 4kilometriä olisi talsinut likimain pelkkää ylämäkeä. Lisäks mietitytti se, että jos ollaan liian aikasin tai myöhästytään, noista lapsista kun ei ikinä tiedä mitä tapahtuu.
Isimies kerkesi sopivasti hetken jopa meidän kanssa vartoilemaan odotusaulassa. L leikki leluilla, E nukkui, äiti täristen luki esitteitä ja isimies seurasi meitä.
Lopulta meidät kutsui sisään todella mukavan oloinen nainen, joka osasi kyllä käsitellä lapsia, eikä L ollut ollenkaan moksiskaan, kun huoneessa oli lisää leluja!
Aluksi käytiin läpi historiaa, kuten synnytystä, ekoja kuukausia, nukkumisia, syömisiä, liikkumisia... Välillä tuntui, että tultiinko me johonkin piinapenkkiin, mutta saipahan meistä kokonaiskuvan ja kuuli meidän elämästä. Tämän aikaa L leikki tyytyväisesti maatilalla ja nukkekodilla.
Sen jälkeen terapeutti otti enemmän kontaktia Ällään, ja alkoi onkimaan kaloja lattialta. Kalojen takana oli erilaisia kuvia, joita pojan piti tunnistaa. Muutaman osasi sanoa oikein, ja tässä vaiheessa jonkinsortin ujoutta oli ilmassa. Sen jälkeen terapeutti höpötteli pojan kanssa maatilasta ja kävi yhdessä eläimiä lävitse. Kotiin saatiin mukaan muutamat laput, joissa on erilaisia kuvia joiden mukaan pojan pitää kertoa mitä tahtoo. Eli kuvakortteja siis. Näytti meille myös sivun, josta niitä saa itsekin tehtyä, mikä oli tosi kiva juttu.
45 minuuttia meillä siellä meni, E nukkui sen aikaa kaukalossa, ja me saatiin sopivasti keskityttyä tähän hommaan.
Ens viikolla meillä on uus käynti, jonne seikkailenkin poikien kanssa yksin, kun isimies lähtee töihin. Mielenkiinnolla odotan kuinka kaaoottiseksi tilanne siellä menee ja samalla aion ottaa selvää jatkosta.
Yleisesti ottaen jäi hyvä fiilis, mutta toki nyt mietityttää, että mitä siinä lähetteessä luki? Me ei nähty ollenkaan ko. paperia, ja tuli vähän terapeutin puheista olo, että olisi saanut käsityksen, ettei poika sano sanaakaan? Mene ja tiedä, aion tästäkin ottaa selvää!
Mutta turhaan jännitin ja itkeskelin. Vaikka mikä olisi, niin tuo poikanen on meille äärettömän rakas ja tärkeä, eikä sitä mikään muuta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!