....Ja listaa voisi jatkaa miltei loputtomiin. Varmaan ihan normaalia kotiäiti-arkea on päivittäin tuskastella siivouksen, pyykkien, syömisten, nukkumisten jne (ja tätäkin listaa voisi varmasti vaan jatkaa...ja jatkaa, mutta pointti tuli varmaan selväksi) kanssa.
Jotenkin nyt tää "kaaos" ahdistaa, tekis vaan mieli antaa olla. Jos joku näkee vaivaa noista leluista, mitkä esikko on raahannut väkisin olkkariin, niin antaa vaan nähdä. Tai keittiön pöydän puolikkaasta, jossa odottaa monta kasaa kaiken kokosia vaatteita. Entä sitten vaatehuoneessa sijaitseva pyykkikori? Senkin voisi ottaa operaatioksi ja pestä tyhjäksi, josta niitä sitten siirrellään keittiön pöydälle narulta, jotta saadaan lisää tilaa narulle, eli loputon kierre.
Onhan mulla aikaa; kotona kahden pienen lapsen kanssa, kun mies on töissä tienaamassa perheelleen leivän pöytään. Mutta välillä kun toivoisi jotakin muuta, kuin näitä ainaisia kotiaskareita ja kodin ylläpitoa.
Jälleen kerran puistoreissun jälkeen tuli "mitä vittua?!"-fiilis, kun tämä meidän maan nuoriso oli vallannut puiston ja näpsäkästi onnistui viljelemään juurikin yo. olevaa v-sanaa. Huomautin toki nätisti asiasta, koska oma melkein 3-vuotias oli vieressä ja puheen opettelu on käynnissä. No, kiitokseksi tästä puuttumisesta sainkin mukavia huuteluita perääni; "Voi vitun läski, vittu oot huora, vittu, vittu, mikä säki vittu oot puuttuun?!"
Että semmosta.
Pienoinen ahdistus meinaa nostaa päätään. Monesti (varsinkin jäädessäni yksin ja niinä rauhallisina hetkinä, jolloin pikkunen nukkuu tai esikko katselee Netflixiä) tulee vaan mieleen kysymys, että mitä hemmettiä sitä elämällään tekee? Tai tämä paljonkin toistettu lause, eli mikä musta tulee isona? No, koska sitten on niin iso, että sen tietää? Ollaanko me miehen kanssa yhdessä koko loppu elämä? Entä jos toinen haluaakin muuta, kenties jopa ihastuu/rakastuu johonkin toiseen? Miten käy meidän perheen? Kauanko me asutaan tässä? Mitä tuleman pitää?
Vaikka miehen kanssa pystytäänkin jakamaan ja puhumaan paljon ja avoimesti, niin silti kaipaan jotakin juttuseuraa, varsinkin kun viitenä päivänä viikossa olen kahden alle 3-vuotiaan kanssa, lähipuistossa tuntuu olevan perheet aamusin niin aikaisin, ettei me keritä millään mukaan.
No, ens viikolle oon katsonut kalenteriin päivät, jolloin mennään avoimeen päiväkotiin ja perhekerhoon katsomaan meininkiä. Jospa siellä sitten tutustuisi paremmin lähiseudun äiteihin. Ja samalla esikkokin saisi leikkikavereita ja salaa mielessäni toivon, että puhekin kehittyisi.
Ja seuraavaksi vuorossa onkin kahvia, Youtube-sekoitus ja tehokasta siivousta. Toivottavasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!